Puijo
Puijo on Suomen tunnetuimpia, vanhimpia ja suosituimpia maisemamatkailukohteita. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä Puijosta tuli kuopiolaisten suosima näköalapaikka. Tuolloin sen laelta näki kaskeamisen ja hakkuiden muokkaamien rinteiden yli laajan maiseman vielä ilman näkötornia. 1800-luvun puolivälissä Puijo oli jo yleisesti tunnettu matkailukohde. Puijo kiehtoi ennen muuta laelta avautuvilla maisemillaan, mutta myös rikkaalla luonnollaan.1800-luvun puolivälissä alkoi myös alueen luonnon tieteellinen tutkimus.(1)
Jo 1800-luvun puolivälistä alkaen tuli tavaksi esittää kuvissa Kuopio Puijo taustanaan. Itse Puijon näkymissä taas ovat kiehtoneet niin näkymä kaupunkiin kuin luonnonnäkymät järvine, saarine ja kukkuloineen. 1800-luvun lopulta alkaen Puijon näkymät tulivat laajasti tunnetuksi valokuvien ja niistä tehtyjen postikorttien myötä. Jo aiemmin näkymiä oli kuvattu maalauksissa, mm. Ferdinand von Wright teoksessaan ”Näköala Puijolta”. Puijo oli myös mieluinen kävelymaasto ja inspiraation lähde kirjailija Minna Canthille. Esimerkiksi kirjeessään vuodelta 1888 hän kertoo, että ”Kiipeän joka toinen päivä ylös Puijon vuorelle saadakseni sieltä terveyttä ja voimaa”.(2)
Ensimmäinen puinen näkötorni valmistui Puijon laelle vuonna 1856. Vuonna 1906 sen korvasi korkeampi tiilitorni, joka puolestaan sai väistyä nykyisen betonitornin myötä vuonna 1963. Talviurheilukeskus Puijo on ollut 1910-luvulta alkaen. Alkuun pääosassa olivat kelkkailu ja hiihto, myöhemmin kelkkailun tilalle tulivat mäkihyppy ja laskettelu. Nykyään Puijo on niin matkailukohde, talviurheilukeskus, virkistysalue kuin luonnonsuojelualue. Puijosta on rauhoitettu 63 hehtaarin alue, josta 3 hehtaarin aarniosa säilytetään täysin koskemattomana.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo KUHMU on julkaissut Puijo-aiheisia kuvia Flickr-tilillään. Kuvat ovat vapaasti ladattavissa ja käytettävissä vapaan lähdekoodin lisenssillä (CC-BY-NC-SA).
Lähteitä:
1. Matti Haapasaari. Museoherroja ja Puijon tutkijoita. Lievestuore 1994.
2. Minna Canthin kirjeet. Toim. Helle Kannila. Vammala 1973. s. 333.
