Vakka

Keskiajan lopulta Uudenkaupungin ympäristö muodostui puuastiain valmistuskeskukseksi Suomessa. Alue sai Vakka-Suomen nimen. Sieltä vakkojen valmistus levisi muuallekin Suomeen ja oli enimmäkseen ammattimestareiden käsissä. Alueellisia erikoispiirteitä muodostui jälleen.

Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan vakat olivat pyöreitä ja kuperakantisia ja niitä valmistettiin ennen Hämeen ja Keski-Suomen vakkatuotannon kukoistuskautta (1840-1870-luvut). Hämeen vakat koristeltiin enimmäkseen maalauksilla ja puuleikkauksilla. Keski-Suomelle oli luonteenomaista erikoinen koristemaalaus, jonka useimmiten tunnettu vakkamaalari tai -mestari oli ottanut käyttöön. Punakeltainen koristelu oli ominaista maakunnan eteläosille ja sinivihreä pohjoisille. Pohjois-Savosta ei tunneta kirkkovakan tekijöitä tai maalaajia, mutta maakunta liittyy Keski-Suomen pohjoisten pitäjien sinisten ja vihreiden vakkojen alueeseen.

Tavatuissa punaisissa vakoissa ei ole yleensä itsenäistä koristemaalausta. Maalauskoristelu kaiketi savutti Pohjois-Savon vasta, kun barokin punaruskea oli vaihtunut rokokoon väreihin.

Ohuesta haapalaudasta taivutettuja vakkoja käytettiin monenlaisissa säilytys- ja kuljetustehtävissä, näkyipä käyttötarkoitus esineen nimestäkin. Oli kirkko-, eväs-, jauho- ja matkavakkoja sekä pieniä voi- ja suolavakkoja. Samanlaisissa rasioissa säilytettiin ompeluvälineitä ja koruja, isommissa arvopapereita. Vakan säilytysosaa matalampi kansi taivutettiin samalla muotilla kuin vakka, jolloin siitä tuli juuri sopivan kokoinen. Sanonnalle ”kyllä vakka kantensa valitsee” tuli yleisesti yhteensopivaa paria tarkoittava merkitys. Kereiden päät kiinnitettiin ompelemalla ne kuusen juurilla, kansi ja pohja samalla tekniikalla tai vaihtoehtoisesti puunauloilla. Matkavakoissa oli vahva raudoitus, saranat ja lukko; kevyemmissä kirkkovakoissa oli ripa ja kiinnityssäpit.

Monista rasioista, kuten myös kiinnityssäpeistä, tuli suosittuja lahjaesineitä. Niitä somistettiin leikkauksin tai maalaamalla tai molempia menetelmiä yhdistäen.