Liikkuminen

Vasta nykytekniikka on vapauttanut ihmisen liikkumaan ilman luonnon asettamia rajoituksia. Niinpä varhaisimpien polkujen ja teiden paikat määräytyivät maaston kulkukelpoisuuden mukaan, hankalimmat paikat oli kierrettävä. Toisaalta vesistöreitit ovat aina olleet luonnon tarjoamia hyviä kulkuväyliä sekä kesällä että talvella.

Eräkaudella metsämiehet hyödynsivät Pohjois-Savon runsaita vesireittejä vaeltaessaan pohjoisen riistamaille. Samat erätiet olivat käytössä uudisasutuksen levitessä etelästä pohjoista kohti. Tieto näistä väylistä on säilynyt mm. paikannimistössä, esim. Matkusjärvet ja Matkusjoet sekä taival-päätteiset paikannimet kertovat näistä kulkureiteistä.(1)

Asutuksen vakiintuessa tuli kulkuyhteyksien parantaminen ajankohtaiseksi. Järvien väliset virtapaikat ja kosket hankaloittivat matkantekoa, ja niitä ryhdyttiinkin perkaamaan jo 1600-luvun loppupuolella. Tosin valtiovalta oli kiinnittänyt huomiota Itä-Suomen liikenneolosuhteiden kehittämiseen jo 1500-luvun alussa, jolloin ensimmäisen kerran yritettiin avata vesitie Saimaalta Suomenlahdelle. Hanke epäonnistui, ja seuraavan kerran samaa yritettiin 1600-luvun alussa, mutta silloinkaan ei päästy alkua pidemmälle.

Vasta 1800-luvulla Saimaan vesistön kanavointityöt käynnistyivät toden teolla, Varkauteen valmistui Taipaleen kanava v. 1840 ja Leppävirralle Konnuksen kanava v. 1841. Haave Saimaan yhdistämisestä Suomenlahteen toteutui vuonna 1856 Saimaan kanavan valmistumisen myötä. Saimaan vesistön liikenteessä alkoi tuolloin voimakkaan kasvun kausi. Kanavan valmistumisella oli myös merkitystä Itä-Suomen aineelliselle ja henkiselle kehitykselle. (2)

Pysyvän asutuksen levitessä yhä laajemmalle alkoi myös tieverkosto kehittyä. Asiakirjoissa on mainintoja, jotka osoittavat Etelä-Savon alueella olleen teitä jo1400-luvun puolivälissä. Tärkein Savon maantie 1500- ja 1600-luvuilla oli ns. Suuri Savontie, joka johti Hämeenlinnasta Heinolan ja Suur-Savon (Mikkeli) kautta Savonlinnaan. Pohjois-Savon alueen halkovasta Mikkelistä Ouluun johtavasta kulkureitistä on tietoja 1550-luvulta. Sen lisäksi samalta ajalta tunnetaan Suur-Savosta Rautalammille ja sieltä Etelä-Pohjanmaalle johtava ura. Näiden reittien varsille syntyi myös kestikievareita. (3)

Pohjois-Savon tieverkosto säilyi pitkään vähäisenä ja vaikeakulkuisena, sillä hyvien vesireittien ansiosta sen kehittämiseen ei ollut tarvetta. Oikeastaan valtiovallan kiinnostus alueen tieliikennettä kohtaan heräsi vasta 1700-luvulla; asutus oli tihentynyt, postinkulkua piti parantaa ja valtakunnan itäraja oli muuttunut Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743. Yhteydet Itä-Suomesta Venäjälle vähenivät ja liikenne suuntautui alueelta enenevässä määrin Pohjanlahden rannikolle.(4)

Myönteinen kehitys hidastui 1700-lopulla Ruotsi-Suomen ja Venäjän suhteiden kiristymisen takia. Hyväkuntoisen tiestön pelättiin edesauttavan venäläisten joukkojen etenemistä sisämaahan mahdollisen sodan syttyessä. Suomen sodan jälkeen kiinnitettiin Itä-Suomen huonoihin tieliikenneoloihin jälleen huomiota. Autonomian ajan alussa maahamme rakennettiin etupäässä yhdysteitä, tienrakennuksen painopisteen ollessa maan pohjois- ja itäosissa. 1800-luvulla Savon tieverkosto tihenikin merkittävästi.(5)

Maamme liikenneolojen kehityksessä tärkeä tapahtuma oli Helsinki-Hämeenlinna radan avaaminen liikenteelle v. 1861. Verkkaisen alun jälkeen rautateitä rakennettiin vilkkaasti seuraavina vuosikymmeninä. Kouvolan asemalta Mikkelin ja Suonenjoen kautta Kuopioon johtavan Savon radan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1886 ja rata luovutettiin yleiselle liikenteelle 1.10.1889. Kuopio-Iisalmi rata valmistui vuonna 1902, ja kun Iisalmen ja Kajaanin välinen rata avattiin liikenteelle v. 1904, oli koko Savon runkorata valmis. Tämän jälkeen keskityttiin haararatojen ja yhdysratojen rakentamiseen. (6)

Suomen Ilmapuolustusliitto suunnitteli jo 1920-luvun puolivälissä maamme lentoliikenteen järjestämistä. Tässä yhteydessä tehdyt suunnitelmat vesilentoaseman perustamisesta Kuopioon raukesivat, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä alettiin tutkia mahdollisuutta rakentaa kaupunkiin maakenttä. Selvitysten jälkeen kenttä päätettiin vuonna 1939 rakentaa Siilinjärven Jälänniemelle. Kenttä valmistui lopullisesti keväällä 1941, mutta koko meneillään olevan sodan ajan se oli sotilaskäytössä. Siviililiikenteelle se avattiin v. 1945 ja Aero Oy alkoi lentää reittilentoja sinne seuraavan vuoden kesällä. Joroisten lentokenttä, jonka nimi vuodesta 1973 on ollut
Varkauden lentoasema, valmistui vuonna 1937. (7)

Taru Heikkinen

Lähteet:

1. Soininen, Arvo M.: Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uudenajan vaihteessa. Helsinki 1981. s. 34-35.

2. Myllykylä, Turkka: Suomen kanavien historia, Keuruu 1991. s. 13-16, 80-85, 117, 129.

3. Pirinen, Kauko: Savon historia II:1. Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534-1617. Pieksämäki 1982. s. 461-466.

4. Wirilander, Kaarlo: Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena 1721-1870. Jyväskylä 1989. s. 499-512.

5. Viertola, Juhani: Suomen teiden historia I. Pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen. Helsinki 1974. s. 114, 130.

6. Schultz, K.A.: Suomen valtion rautatiet 1862-1912 II, Helsinki 1916. s. 9, 67-72.

7. Nykänen, Jukka – Rytsy, Harri: Kuopion lentoaseman historia I, 1939-1960.Kuopio 1985. s. 7-18, Timonen, Raimo: Tiiran lento: maakunnallinen ilmailuhistoria v. 1932-1990. Varkauden kustannus 1990. s. 163-164.