Rautalampilaista perinnettä

Rautalampilainen ruokaperinne

Kansanomainen ruokatalous erilaisine makutottumuksineen on osa kulttuuriperintöämme. Ruualla ja aterioinnilla on myös yhteisöllistä merkitystä. Perheissä yhteinen ruokailu on yhdistävä tekijä vielä nykyaikanakin. Kyläkuntien hää-, hautajais- ynnä muut pitoateriat olivat entisaikaan omiaan lisäämään asukkaiden keskinäistä yhteydenpitoa.

Pohjois-Savoon kuuluva Rautalampi sijaitsee entisen pohjoishämäläisen alueen, nykyisen Keski-Suomen, rajalla. Pitäjä on saanut asutuksensa suurimmaksi osaksi Savosta, jonkin verran myös Hämeestä. Suur-Rautalampiin kuului aikoinaan lähes koko nykyinen Keski-Suomen alue. Rautalammin perinteinen kansankulttuuri on voittopuolisesti savolaista, mutta vanhakantaisessa ruokataloudessa havaitaan myös entisten heimorajojen vaikutusta.

Talonpoikaisoloissa entisajan ruokatalous perustui varastointiin ja omavaraistalouteen 1900-luvun alkukymmenille asti. Ruokien raaka-aineet säilöttiin talvikäyttöön silloin, kun niitä oli saatavissa. Riihikuiva vilja säilyi vuosikausia. Arvokas savolainen kaskiruis sai aikoinaan Ruotsin vallanpitäjät houkuttelemaan savolaisia kaskenraivaajia uudisasukkaiksi Keski-Ruotsin erämaihin. Kala- ja lihatuotteita säilöttiin kuivattamalla ja suolaamalla, paikoitellen muualla Suomessa myös hapattamalla ja savustamalla. Aterioiden ainekset vieraspitoja myöten saatiin omien peltojen ja kotieläinten tuotteista sekä järvien ja metsien antimista.

Arkiruokien tärkeimmät ainekset olivat suolattu – harvoin tuore – liha ja kala ruis- ja ohrajauhot, piimä, herneet ja nauriit aina 1700-luvun lopulle asti. Herne oli rukiin ja ohran jälkeen kolmanneksi yleisin viljelykasvi Rautalammilla 1800-luvun alussa. Lanttu näyttää olleen harvinainen vielä 1800-luvun lopulla. Muut juurikasvit ilmaantuivat talonpoikaistalojen kasvimaihin kartanoiden ja kotitalousneuvonnan välityksellä 1900-luvulla. Peruna yleistyi Rautalammilla 1800-luvulla.

Rautalammin perinteinen ruokatalous on voittopuolisesti savolais-itäsuomalaista. Taloissa syötiin kopratalkkunaa, kokkelipiimää, jauhomakkaroita, hapanlohkoa, paistikourulihaa ja kalakukkoja. Itäsuomalaiseen maatalouskulttuuriin kuulumista todistaa myös itäisen tyypin käsikivimalli. Naurislaatikko, hernetuuvinki ja hapan ”säästöpiimä” ovat olleet erityisesti pohjoissavolaisia ruokia. Jauhomakkaroita tehtiin myös Pohjois-Karjalassa. Läntisiä hämäläispiirteitä olivat kova reikäleipä pehmeän ruislimpun ohella, oluenpano juhliin ja hienon talkkunajauhon syönti piimän kanssa. Arkiruuista muutamat olivat omalaatuisen vanhoillisia, ehkäpä osaksi Rautalammin erämaiden raivauskaudelta periytyviä, esim. oravakeitto, jyllinkiluuvelli, jauhomakkarat, rieppoliemi, suolaheinärieska, humalapuserrokset sekä nauris- ja hernehaudikkaat apposineen, samoin rantakalan keittäminen tuokkosessa.

Savolainen pisteaita

Kehittynein, suosituin ja pitkäaikaisin Savossa käytetyistä perinteisistä puuaidoista on ollut pisteaita. Alkuaan pisteaidassa ei käytetty tukiseipäitä. Kuitenkin aikaa myöten Savossa havaittiin, että aidan myöhemmältä pönkittämiseltä ja liian nopealta uusimiselta vältyttiin, kun jo tekovaiheessa vitsastettiin aitaan tukiseipäät. Tarkoituksen ja tilanteen mukaan pisteaitaa on valmistettu kahta tyyppiä. Lyhytjuoksuisessa eli tavallisessa pisteaidassa samanpituiset (n. 4 metriä) aidakset ulottuvat maan pinnasta aidanselkään asti. Pitkäjuoksuisessa pisteaidassa puolestaan nousee loivassa kulmassa eri pituisia aidaksia 6-12 metrin matkalla yhdestä neljään kappaletta. Tätä aitaa on eri puolilla maata kutsuttu myös suolto- tai panenta-aidaksi.

Pisteaidan tarvikkeet

Aidakset saa parhaiten valmistettua kuusesta tai haavasta, mutta myös hitaasti kasvaneesta männystä. Ohuimmat aidakset aisataan, eli niistä poistetaan 2-3 kuorisuikaletta koko aidaksen pituudelta. Paksummat aidakset halkaistaan joko kahteen tai neljään osaan. Aidanseipäät valmistetaan ensisijaisesti näreestä eli kuusesta. Aidanseipään tulee olla miehen rinnankorkeudelta vähintään tuuman paksuinen. Seipään ikää lisää, kun sen alaosaa kuoritaan puhtaaksi n. 30 cm ja loppu aisataan. Maahan tuleva kärki teroitetaan kahdelta syrjältä suoraan kulmaan. Kolmas sivu jää suoraksi. Vitsakset saadaan tuoreista yli metrin mittaisista ja tyvestä alle tuuman paksuisista pienioksaisista kuusen taimista. Ne karsitaan lähes latvaan asti ja halkaistaan latvasta päin, niin että muutama havukerkkä jää kumpaankin vitsaspuoliskoon.

Pisteaidan tekeminen

Ensiksi varmistetaan aidan tarkka tuleva suunta ja lyödään maahan noin 10 seivästä linjaan. Seipäiden välin tulisi olla esimerkiksi 1,2 metriä. Ensimmäinen seiväspari lyödään, niin että sen väliksi jää paksuimpien aidasten paksuus. Seipään teroittamaton sivu tulee jäädä aina aidasta ulospäin. Jotta aidasta tulisi kestävä, täytyy seiväsparia kallistaa hieman sinne suuntaan, missä aidakset päätyvät maata kohti. Ensimmäisen seiväsparin alle sijoitettu kivi ”päänalus” antaa ensimmäiselle lyhyelle kartiokkaalle aidakselle jo sopivasti alkuviistoutta. Aloituspäätä joudutaan vitsastamaan useammasta kohdasta, mutta aidanteon edetessä pyritään selviämään, niin että seiväsparille tulee kolme sidosta. Pitkäjuoksuinen pisteaita (korkeus 1,2-1,3 m) syntyy, jos alin sidos tehdään jo kahden aidaksen päälle ja toinen kolmen seuraavan aidaksen päälle. Kolmas sidos tehdään kolmen seuraavan aidaksen päälle tulevan tukiseipään jälkeen neljännen aidaksen päälle. Näin ollen jokaisen seiväsparin välillä maasta alkaa kaksi aidasta ja aidanselällä päättyy aina kaksi aidasta. Kahden alimman vitsastuksen suoritus aloitetaan kiertämällä halkaistun närevitsaksen latvatupsu lenkille toisen seipään ympäri ja vielä vitsaksen ympäri. Kun vitsas kierretään toisen seipään ympäri, ei lenkki pääse purkautumaan. Tämän jälkeen vitsas kierretään 3-4 kertaa seipäiden ympäri ja sen jäykkä loppupää painetaan seipäiden väliin ”palkimeen”. Päälle tuleva aidas lukitsee ja lujittaa sidoksen. Tukiseipäällä estetään aidan kallistuminen. Vajaan metrin päähän aidasta vuorotellen molemmilta puolilta aitaa lyödään tukiseipäät kallelleen aidanseiväsparin väliin. Tämän päälle tulee aidas. Kaiken aikaa seurataan, että aidasta tulee suora ja tasainen. Aidan päättyessä lyhennetään aidaksia ja lisätään sidoksia. Tietysti aitaan täytyy tehdä myös tarpeellisille paikoille veräjät ja portit. Ennen pisteaitoja oli joka talossa kilometreittäin ja niitä täytyi korjata joka vuosi. Työ oli aikaa vievää.

 

Talvisia leikkejä Rautalammilta 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta

Ennen vanhaan lapset ovat leikkineet talvella paljon ulkona. Talvisia leikkejä olivat mm. mäenlasku, hiihtäminen ja erilaiset lumileikit. Mäkeä laskettiin suksilla, kelkoilla ja reillä. Mäenlaskuvälineet valmistettiin usein kotona, esimerkiksi sukset tehtiin koivusta. Joskus mäkeen tehtiin hyppyri, ja rinnettä saatettiin jopa jäädyttää kovemman vauhdin toivossa.

Lumiukkojen ja lumilinnojen tekeminen sekä lumisota olivat myös suosittuja ulkoleikkejä. Tämä vaati kuitenkin lauhaa talvisäätä, sillä vain nuoskalumesta saatiin muotoiltua sopivan kokoisia lumipalloja. Entisajan lumiukoille tehtiin hiilistä silmät, suu ja napit sekä naavasta parta. Saatettiinpa lumiukolle laittaa piippukin suuhun tai keihäs käteen.

Isommalla joukolla leikittiin karttupiilosta ja metsästystä. Metsästysleikissä yksi valittiin metsästäjäksi ja hänelle valittiin koira. Muut olivat jäniksiä. Kun koira rupesi haukkumaan, niin metsästäjä heitti lumipallolla jänistä. Jänis kaatui ”kuolleena” maahan. Se jänis, joka ensimmäiseksi kaatui, jäi seuraavaan peliin metsästäjäksi, ja joka toiseksi kaatui jäi seuraavaan peliin vuorostaan koiraksi.

Järven jäällä luisteltiin ja ajettiin napakelkalla. Entisajan luistimet kiinnitettiin remmeillä jalkoihin. Napakelkkaa varten jouduttiin tekemään ensiksi jäähän reikä, johon asetettiin pystyyn puu. Puuhun kiinnitettiin vuorostaan riuku, jonka toiseen päähän laitettiin kelkka. Sitten riu’usta pyöritettiin vauhtia kelkassa istujalle. Jäällä voitiin olla myös pallosilla ja hippasilla. Harvinaisempi leikki oli jääpurjehdus kelkalla. Tämä onnistui kuitenkin vain sopivissa tuuli- ja jääolosuhteissa. Hippasilla saatettiin olla myös hankiaisilla.

(Lähde: rautalampilaisten kansakoululaisten ainekirjoituksia 1900-luvun alusta)